Valo tulee ja asuttaa silmien lammet, katseen. Valo tulee ja jää. Kulkee vihreiden lehvien läpi. Se on puhdas. Se on kirkas. Se kirmaa ihon poluilla. Silittelee jokaisen haavan pienemmäksi. Sen lämpö on äidin sylin lämpö, vartalon ympäri kiertyvät kädet. Tähän, tähän voisi jäädä. Tähän olisi hyvä painaa pää, kaikesta väkinäisestä hymyilystä maailman ärjyessä uupunut. Ei tarvitsisi olla kaikkea mitä nykyään pitää. Riittäisi, ihan tällaisenaan hetken. Täällä vanamotytöt kellohameineen laulavat silmiin tähdet, lapsuuden ensikesät, maailman avaruuden, kevään ensimmäiset kukkalapset. Tähän. Tähän voisi laskostaa siipensä.
