sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Tallitonttu


Hankien keskellä seisovan tuvan ikkunoihin on pakkanen maalannut talven ruusuja. Piipusta nousee savu tähtiselle taivaalle. Tyttö luo katseensa ylös, tunnistaa Otavan. Vanha mies tulee avaamaan oven. "Äiti lähetti", sanoo tyttö ujosti ja ojentaa miehen suureen kouraan joulukukan. Miehen silmissä tuikkivat kaikki menneet joulut. "Kun minä olin poikanen", se aloittaa ja tyttö astuu peremmälle. Tupa on lämmin. Ja mies kertoo ikivanhasta tontusta, joka asuu tallin ylisillä. Tontulla on pitkä parta ja suippolakki. Enempää ei mieskään ole tontusta koskaan nähnyt. Sitten mies nousee ja nostaa liedellä olevan kattilan kannen pois, kauhoo lautaselle ison annoksen puuroa ja laittaa puurokeon keskelle reilun voinokareen. Tytön ihmettelevän katseen alla mies selittää, että tonttua on tapana muistaa jouluna. Niin he kulkevat peräkkäin lumeen luotua polkua pitkin pihan perälle talliin, vanha mies ja tyttö. Mies kipuaa jyrkät portaat ylös ja jättää lautasen sinne. Tontusta ei näy suippolakin kärkeäkään. Tytöllä on juhlallinen olo. Hän ajattelee miten tonttu ilahtuu. Mies kertoo lautasen usein ilmestyneen kuistin portaille seuraavana aamuna, tyhjänä. Tyttö kiiruhtaa kotiin, mutta lupaa tulla tarkistamaan asian seuraavana päivänä. Miehen silmissä on tähtien valo, kun hän hyvästelee tytön.

perjantai 5. joulukuuta 2014

Jonkun toisen unessa


Hangen valkoinen on kuin enkelin siiven pyyhkäisyn jäljiltä. Puvustaanko lumelle lie pudonnut nuo kimmeltävät tähdet, jotka talvipäivän hetkellinen valo arkaillen paljastaa? Niiden lomaan on kettu tikannut oman tähtikarttansa. Orava pudottanut eväidensä tähteet. Korkeat puut nuokkuvat päät raskaina. Kuin kulkisi unessa, jonkun toisen unessa. Äiti maan unessa, ajattelee tyttö. On hiljaista. Vain naavapartapuut napsuvat. Puro laulaa jääkannen alla sonettiaan.

maanantai 3. marraskuuta 2014

Kiteitä otsallaan


Maa on riitteinen siellä, minne auringon käsi ei ole yltänyt. Askelten alla narskahtaa. Vaaleaksi vanhennut heinikko on antanut periksi. Huurtuneen sammalpeiton päällä liikkumaton kovakuoriainen kantaa kiteitä otsallaan. Kimaltavaa talven kruunua. On niin hiljaista, että aivastuskin olisi mahtavan myrskyn ääni. Tyttö vetää myssyä tiukemmin korville. Tänään ei suru löydä sisään. 

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Toisen ajan henki


Mikä on mukulakivikatua mukulakivisempi? No Vanha Porvoo. Sen kapeilla ja muhkuraisilla kujilla on lähes mahdoton kävellä nopeasti nilkkojaan nyrjäyttämättä. Samoja kujia ovat tallanneet ammoin poisnukkuneet ihmiset maailman ollessa toinen. Sitä ei voi olla ajattelematta täällä. Toisen ajan henki on patinoitunut vanhoihin ikkunalaseihin, puisiin seiniin, portteihin joista kuljetaan kotiin. Sama joki kulkee verkkaan puisen sillan ali. Tummasta vedestä heijastuvat punaisten aittojen hämärässä illassa syttyvät valot; kuunkeltaiset väreilevät pisteet, jotka sekoittuvat hetkeksi veneen lipuessa ääneti ohi. Jokivarren terassilta kantautuu ihmisten iloinen puhe. Veneterva tuoksuu. Ja äkkiä tyttö ajattelee, että juuri näin on hyvä. Tässä. Kun yö laskeutuu ja hämärtää kasvojen ääriviivat. Ja omat sormet hakeutuvat toisen ihmisen sormien lomaan.

maanantai 18. elokuuta 2014

Miten tuoksuu heinä


Tyttö on polkenut soratietä niin, että jäljessä leijuu renkaiden nostattama tomu. On keskipäivä. Kuuma ja kirkas. Kaikki värit ovat kuin vesiväripaletista. Puhtaita. Sininen taivas, sininen vesi. Vedessä pilvien kuvajaiset, valkeat pumpulisaaret. Vihreä piennar. Keltaiset kukat. Ilma kuin lämmin verho. Sitä ilmaa leikkaavat sudenkorentojen potkurit, kun ne lentävät veden pintaa liki. Ja miten tuoksuu heinä, pitkäksi ehtinyt.

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Pilvikuvajaisia



Metsälampi. Lempeä tuuli potkurinaan kulkevat sen poikki aallot. Ja kallioiseen rantaan saapuu keltainen lehti muurahainen kannellaan. Laaja maailma. Ja vielä laajempi sille, joka uskaltaa. Varoen tallaamasta seikkailijaa kulkee tyttö rantaan. Kastaa varpaansa veteen, joka on kesäöiden unia ja pilvikuvajaisia täysi.

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Mäntyjen pitkät sääret


Ilta-aurinko pukee kalliolla tanssivien mäntyjen pitkät sääret punaiseen hehkuun. Kaukaa kuuluvat joutsenten torvet, kun ne ilmoittavat paluustaan. Kevät nytkähtää eteenpäin, ottaa ensimmäisiä askeleitaan juuri tällaisena maaliskuisena perjantaina. Tyttö hymyilee ja katselee mäntyjen liikettä. Katselija, hän voi olla yhtä onnellinen, kuin keväästä hurmioitunut tanssija itse. Ehkä enemmänkin.

torstai 27. helmikuuta 2014

Siellä asuu tuoksu ja ääni


Kahvilat ovat paikkoja, joissa asuu ääni ja tuoksu. Jos on hetken itse ihan vaiti ja kuuntelee, kuulee äänien sekalaisen helinän, joka äityy melun asteelle. Äänet kulkevat pöytien lomissa, törmäilevät toisiinsa. Ne ovat keskustelun huminaa, siirtyvän tuolin rahinaa lattiaa vasten, astioiden kilinää, porinaa, pohinaa ja suhinaa. Ne ovat, ne asuvat siellä. Tekevät kahvilasta sen mikä se on. Ja kuitenkin ne on helppo olla kuulematta. Keskittyä oman teekupin hedelmäiseen tuoksuun, leivokseen jota koristaa varrellinen kirsikka. Ihmiseen kenen kanssa jakaa pöydän. Itseensä. Tai kirjaan, jonka rivejä silmät lukevat. Kahviloissa on erilainen aikakäsitys, kuin muualla. Kellot; ne varmasti liikuttavat viisareitaan jotenkin poikkeavalla tavalla. Ehkä ne harppovat, kun ei huomaa. Tyttö lopettelee teetään. Kadulle on laskeutunut ilta. Tarjoilija pyyhkäisee käsiään valkoiseen esiliinaan. Siihen on tarttunut raesokeria. Ovi käy.

perjantai 31. tammikuuta 2014

Jäätynyt järvi kukkii


Talvi. Jäätynyt järvi kukkii lumikitein. Ihmiset kulkevat veden päällä. Punaiset posket hehkuvat, kuin kypsät marjat. Tuuli tanssittaa irtolunta. Se muokkaa maisemaa, kuin liian itsekriittinen maalari. Aina tyytymätön kättensä jälkeen. Tyttö istuu kivellä, joka puhkeaa jäästä, kuin harmaa päälaki. Jään alla uivat kiiltäväkylkiset kalat. Pimeässä. Kaamoksessa. Ihmiset kulkevat niiden hämärän taivaan yllä.