Tyttö kuuntelee. Joku lausuu sanoja perätysten. Sanat kulkevat väkijoukossa. Kuin lasso. Nappaavat ihmisiä mukaan. Vievät matkalle. Lausujan puhe on syksyisten värinsä kadottavien lehtien unista puhetta. Tuulen heijaamia tyhjiä keinuja koulujen pihoilla. Märän maan tuoksua. Varpaita, jotka säikähtävät eteisessä äkillistä kylmää. Vetäytyvät nuppuun. Hellalla kiehuu viinimarjamehua. Sen tuoksu leijailee ikkunasta ulos. Joku ojentaa tytölle yhden lasillisen lapsuutta.
Lausuja päättää puheensa. Tyttö avaa silmät. Näkee. Näkee kaiken kauniimmin. Ja hänen sanansa, hänen omat sanansa ovat parvi ilmaan lehahtavia villihanhia. Ilmaan noustaan ne kulkevat kukin yksin. Istahtavat aina joskus, aina jonkun olalle. Ja äkisti se joku osaa pukea maailmaansa kauniimmat värit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kaunis kiitos vierailustasi niitylläni. Istuta tänne myös oma kukkasi.