tiistai 15. tammikuuta 2013

Miten vähän siihen tarvitaan


Pariisi. Harmaausvaisia päiviä, poskille laskeutuvia taivaan kyyneleitä. Sinisiä ja sinimustia iltoja, joina tuuli keinuttaa usvaa. Mustia, sysimustia öitä, joina kaikesta kosteasta huolimatta puhkeavat kattojen ylle tähdet. Nuo yön kirkkaat silmät. Niiden luomia eivät paina alas edes valon kaupungin tuhannet valot. Tyttö ajattelee, että kaikki tässä kaupungissa on kaunista ja suurta. Vanhaa. Miltei ikiaikaista, aina olemassa ollutta.

Torilta kantautuu kalojen ja meren tuoksu, viereisellä kojulla nauravat oranssit satsumat kuin pienet auringot. Valo asuu ihmisten silmissä, hymyissä. He vaihtavat keskenään poskisuudelmia ja sanoja. Nostavat tuntemattomalta pudonneen huivin ylös, ojentavat omistajalleen. Tervehtivät. Kiittävät. Toisilleen tuntemattomat. Tyttö katselee sitä. Kokeilee itsekin. Metron penkillä hän siirtyy ikkunan puoleiselle paikalle, osoittaa kädellään vapaata paikkaa tankoon nojaavalle naiselle. Nainen hymyilee ja kiittää ranskaksi. Tyttö vastaa hymyllä. Se riittää. He hymyilevät toisilleen, nainen ja tyttö. Heidän välillään kulkee kuin näkymätön seittilanka, jota pitkin kulkee yksi tunne edestakaisin; huomioimisen suoma lämpö. Se läikehtii tytön sisällä, sädehtii silmänurkkien naururypyissä. Ja miten vähän siihen tarvittiin. Miten vähän siihen tarvitaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kaunis kiitos vierailustasi niitylläni. Istuta tänne myös oma kukkasi.