Sateenkaarisorminen mies

Tyttö on purkanut matkalaukkunsa ja istuu kotoisalla vuoteella matkaseuranaan ollut valkoinen nalle käsivarsillaan. Matkamuistot ovat yhä rapisevassa paperipussissa, jota ei miltei raaskisi raottaa. Ja sitten kun raottaa, täytyy se tehdä varoen. Nostaa jokainen muisto yksitellen käsiin ja kulkea sinne, mistä sen on hankkinut. Katsoa, kuunnella, tuoksutella ilmaa. Miettiä mihin esineen kotona asettaa. Aarteen. Että tahtooko matkata Pariisin kaduille harmaansävyisinä aamuina, kun on valmistautumassa keittiössä kiireessä töihin. Vai tahtooko muistomielin palata matkansa maisemiin aina, kun palaa kotiin. Katsahtaa eteisen seinää, jolla roikkuisi Place du Tertre-aukiolta ostettu öljyvärimaalaus, jonka harvahiuksinen harmaatukkainen vanha taiteilija, jolla oli paksut sateenkaarisormet, paketoi huolella matkaajan kassiin. Tyttö ei vielä tiedä. Ei tiedä, mihin tuliaisensa asettaisi. Mieli on maisemia ja kuvia, tuoksuja ja muualla hengitettyä ilmaa täysi. Pariisin lumo, Valon kaupungin lumo on häikäissyt tytön. Avannut silmiä, mieltä. Kauneus, historia, arkkitehtuuri. Ja ennen kaikkea kauneus. Pienet kujat, kadut, kauniit valot, kyltit. Putiikit. On ravintolaa, kahvilaa, kreppibaaria, kastanjoiden tuoksua kaduilla, leipomoa, suklaapuotia, vaatekauppoja. Ikiaikaisia muistomerkkejä, joiden kivisiin kylkiin on kaiverrettu nimiä ja tapahtumia, joista historian kirjojen sivut vain laimeasti onnistuvat kertomaan. Ja Eiffel, miten kaunis voi olla metallinen torni illan pimentyessä yöksi, kun torniin syttyvät tähdet vilkuttavat. Ja ihmiset, he keillä vierellä kulkee rakkain, suutelevat sen valojen alla toisiaan. Vaihtavat sormuksia. Lupauksia. Lupauksia, joiden soisi kestävän. Iäti.

Miten vähän siihen tarvitaan

Pariisi. Harmaausvaisia päiviä, poskille laskeutuvia taivaan kyyneleitä. Sinisiä ja sinimustia iltoja, joina tuuli keinuttaa usvaa. Mustia, sysimustia öitä, joina kaikesta kosteasta huolimatta puhkeavat kattojen ylle tähdet. Nuo yön kirkkaat silmät. Niiden luomia eivät paina alas edes valon kaupungin tuhannet valot. Tyttö ajattelee, että kaikki tässä kaupungissa on kaunista ja suurta. Vanhaa. Miltei ikiaikaista, aina olemassa ollutta.

Torilta kantautuu kalojen ja meren tuoksu, viereisellä kojulla nauravat oranssit satsumat kuin pienet auringot. Valo asuu ihmisten silmissä, hymyissä. He vaihtavat keskenään poskisuudelmia ja sanoja. Nostavat tuntemattomalta pudonneen huivin ylös, ojentavat omistajalleen. Tervehtivät. Kiittävät. Toisilleen tuntemattomat. Tyttö katselee sitä. Kokeilee itsekin. Metron penkillä hän siirtyy ikkunan puoleiselle paikalle, osoittaa kädellään vapaata paikkaa tankoon nojaavalle naiselle. Nainen hymyilee ja kiittää ranskaksi. Tyttö vastaa hymyllä. Se riittää. He hymyilevät toisilleen, nainen ja tyttö. Heidän välillään kulkee kuin näkymätön seittilanka, jota pitkin kulkee yksi tunne edestakaisin; huomioimisen suoma lämpö. Se läikehtii tytön sisällä, sädehtii silmänurkkien naururypyissä. Ja miten vähän siihen tarvittiin. Miten vähän siihen tarvitaan.

Pariisi kutsuu ja huhuaa

Tyttö on juuri saanut matkalaukun kiinni; istumalla sen päällä ja olemalla lopultakin riittävän nopea lukitsemisen kanssa. Se onnistui vasta kolmannella kerralla. Arvaan mitä ajattelet. Ei, ei laukku välttämättömistä vaatteista ja tarpeista täysi ole. Kaikki odotus ja jännitys ei vain meinannut millään mahtua sisään, laukun moniin taskuihin. Se purkautui kerta toisensa jälkeen vetoketjujen ja neppareiden raoista. Mutta nyt laukku on kuitenkin valmis. Ja tyttö. Pariisi kutsuu ja huhuaa, eikä enää pelkissä unissa ja haaveissa, joita tyttö tihenevästi on viime aikoina katsellut. Bon voyage!