perjantai 2. marraskuuta 2012

Valo asuu vielä juuttisäkissä


Sinä aamuna ei yö väistynyt, ei päivä noussut. Kipu oli syvää ja tummaa vettä. Se kurotteli vuoteen laitojen yli ahnaina aaltoina. Pieksi ja pelotteli. Tyttö makasi vuoteessa pienenä kuin talvihorrokseen vaipuva, ensiroudan yllättämä siili. Sairaus sitoi tiukoin solmuin tytön sänkypotilaaksi, iloisten päivien varjokuvajaiseksi. Ei pitäisi pelätä, se saa aallot vain kasvamaan. Tärkeintä on hengittää, matkata toisiin aamuihin. Niihin, joissa kulki ilo piennarta pitkin. Tyttö puristaa sylissään huomisen päivän valoa. Valo asuu vielä juuttisäkissä, jonka suu on suljettu nauhoin. Se kuultaa ja elää. Se on. Kädet eivät vielä tottele avauskäskyä, sillä ne kasvavat alati läsnä olevaa kauhun nukkaa. Mutta ehkä kohta. Jonkin ajan päästä. Kun aallot vain tyyntyvät. Ja mieli.

2 kommenttia:

  1. Äidille meinaa tulla melkein tippa silmäkulmaan tuosta kuvasta. Muistan sinutkin pienen pienenä tyttönä univuoteella. Muistojen ihana kuva. Lahjat on sinulla niin moninaiset ja käytä niitä aina!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos liikuttavista ja kannustavista sanoista. Tärkeitä ovat muistot, mielen valokuva-albumi.

      Poista

Kaunis kiitos vierailustasi niitylläni. Istuta tänne myös oma kukkasi.