Mitä myöhemmäksi käy syksyn syleily, sen korkeammalle on kiivettävä, jos mielii tavoitella kasvoilleen auringon kultaista hyväilyä. Tyttö istuu kuin maailman äärilaidalla, kuin viimeistä kertaa. Kuin hyvästelläkseen läheisen, joka lähtee vieraille maille suurella laivalla, jossa on korkeat savupiiput. Kauas. Kaihoisin, viivyttelevin liikkein. Kuin pidätellen väistämätöntä. Kippuraisten mäntyjen oksilla kimaltelevat aamukuuraiset seittilangat. Alhaalla uinuu pysähtynyt, riitteinen vesi. Tyttö istuu siinä, kovalla kalliolla sen kovuutta tuntematta. Äkillinen suru rinnassa värjyy, saa kietomaan kädet polvien ympärille. Kimaltelee punervalla poskinukkamättäällä. On oltava hetki yksin. Katsottava auringon viimeinen kierros. Kuinka se herättelee yöllä huurteen pintaansa saaneet vesiheinät vielä kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kaunis kiitos vierailustasi niitylläni. Istuta tänne myös oma kukkasi.