Lumen yllä tähkäpäät

Ensilumen viileät, hentoiset hiutalesormet ovat värittäneet kaiken valkean tuiskutäkin alle. Sisukkaat korret eivät malta vielä laskea tähkäisiä päitään talviuneen. Mutta tyttö; tyttö on intoa, lapsellista ihmetystä täynnä. Hän astelee pitkin poikin kankaalla, tikkaa siihen saappaillaan omia kirjailujaan. Hetken kestäviä helminauhoja. Kuin todisteita olemassaolon voimasta. Ilosta.

Surujen suolaista vettä

Ranta on ihmisten askeleista, kesäisistä riemuhuudoista vaiennut. Se on pukeutunut koleaan tuuleen, joka tanssii tytön kanssa muutoin tyhjällä hiekalla. Sinipunaisten pukukoppien ovet ovat notkollaan. Saranat parkaisevat tuulen kosketuksesta. Tyttö ottaa villiä viimaa kädestä kiinni, tuntee olevansa kuin enemmän elossa voimaa puhkuvan, kahlitsemattoman ystävänsä seurassa. Meren äärellä. Aaltojen ikuisessa kohinassa. Meri on kaipausta, elämää. Surujen suolaista vettä.

Että jokin kukkisi, kukittaisi

Puut ovat lähettäneet lehtensä matkaan. Metsä on syksylläkin erilaisia, erikokoisia maailmoja täysi. Ne risteävät toisissaan jokaisena hetkenä. Tyttö katselee, kun syyssateiden äänellä pinkova puro tarjoaa koskenlaskupaikan keltaisella lehdellä melovalle kovakuoriasperheelle. Hymy kiipeää suupieliin. Hän ajattelee olevansa onnekas. Onnekas pieni ihminen. Metsän vieras. Eikä aikaa ole, kun hän istuu siinä ja katselee; toivoo, että jokin metsästä juurtuisi mukaan sielun mättäille. Kukkisi myös niinä harmaina päivinä, kun metsä kaukana ja paljas. Kukkisi. Kukittaisi.

Tuulineito

Tuulineito on laassut lehdistä pihalle keltaisen keon. Ne kahahtavat syrjään tytön astellessa kohti, tekevät askelille tilaa. Uinumaan käyvä maa ottaa vastaan tytön painon tämän käydessä maate, kantaa kuin kissaemo poikastaan turvaan. Jokin yksittäinen lehti on jäänyt tytön alle, päästää kevyen parkaisun rikki mennessään. Tuulineito hymyilee ja huiskauttaa lehdet peitteeksi tytön päälle. Sitten se istahtaa lehdettömän tammen oksalle ja aloittaa tarinan sinisulkaisesta yölinnusta, joka laulaa joka yö taivaalle hopeaisten tähtien vyön. Kuun, jonka kasvoja asuttaa kaukainen valo.