Viluinen aalto

On syksy. Taivaalla matelee yksinäinen pilvi. Venho kulkee viluisen aallon kantamana. Tyttö tietää, että matka on tehtävä. Olipa se kuinka kivulloinen tahansa. Kylmä vesi pärskyttää poskille puolukan punaisen sävyn. Silmien takana kirveltää, kun tyttö kääntää katseensa jälkeensä. Vedessä on väsynyt uoma eilisen elämän toiveita. Särkynyt rakkaus. Miten se painaa kapeita hartioita! Orpoontuva sydän ei tahtoisi lähteä. Sen seinämiin on hivuttautunut pelko; vieläkö sitä joskus asuttaa joku, joka saa sen niittyjen villit heinät heilimöimään?