Helsinki. Syksyinen Helsinki on sateesta märkiä mukulakivikatuja ja hetkeksi syntyneitä nopeajuoksuisia puroja. Kaiken kuivaavaa auringon sädeluutaa. Kauniita rakennuksia. Mereltä piiskovaa tuulta. Raitiovaunun kolinaa, tyhjiä katseita sen ikkunoiden takana. Vilkkaasti puhuvia ihmisiä ruuhkaisissa, astioita kilisevissä kahviloissa, katujen kulmissa. Halauksia rautatieaseman tunkkaisessa ilmassa jälleennäkemisen suloisella hetkellä, viipyileviä halauksia hyvästiksi; kyyneleitä. Hymyileviä turisteja kamerat kaulassaan. Turisteja, jotka elehtivät innostuksesta sellaisten maamerkkien äärellä, joita paikallinen ei enää näe, katso. Katusoittajia, jotka keräävät ympärilleen yleisöä; kolikoita kippoon. Tyttö on ihan hiljaa, kuulee, miten kaikki on koko ajan liikkeessä, kohisee. Ihmisten vaatteetkin. Ne koskettavat toisiaan, osa varoen ja anteeksipyydellen, moni töykeästi kyynärpäiden voimin eteenpäin kiirehtien. Ja jostain kantautuu vanhan virtsan löyhkä. Yksinäisyyden, orpouden vire.
Niin realistinen ja "eläväinen" on kuvauksesi kaikkine hyvine ja huonoine puolineen.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Riitta. Helsinki on moninainen. Siellä on paljon kaunistakin ja riippuen katsojastakin, mutta sitten on se toinenkin puoli.
Poistakerrasaan upea kuva tuo rakas Tuomiokirkko ja hento "keujukainen" sopii yhteen
PoistaKiitos Orvokki. Onhan se yksi Helsingin ns. maamerkeistä.
Poista