Kesän laahus

Sade on hopeaista pisaraköyttä, joka huuhtoo kasvojen, mielen maata. Se kohisee metsän reunassa kuin kesän laahus. Pilvipaimen kutsuu tyttöä, tytön katse sinua. Lähtisitkö? Koettaisitko pyydystää kielesi kärjellä pisaroiden laulun? Ja soida. Soida.

Ne laulavat

Pilvi on laskeutunut suutelemaan maata. Sen kosteat langat kieppuvat hennossa tuulessa kuin käsivarret, jotka ovat olleet liian pitkään yksin. Usvaisella kankaalla, hattaraisen täkin alla on tyttö. Valvoo suurin silmin, kun mielensä tekee matkaa muistojen poluille. Oksalla keinuvat mökit. Toinen ilolle, toinen surulle. Polkunsa varjopaikoista tyttö poimii käteensä surusiipisiä lintuja, lähettää tummaan mökkiin. Ja aurinkoniityiltä tyttö kerää käsivarrelleen kultasiipisiä lintuja, lähettää toiseen mökkiin. Ja kun linnut on poimittu, yksitellen jokaista silitelty; ne muuttavat mökkeihinsä. Laulavat. Murheetkin.

Untuvaa on tytön käsi

Yö on saatellut päivän nukkumaan.  Kuuset kuiskivat vielä hiljaa naavapartojensa takaa menneen päivän tarinaa. Mustikat tuikkivat kuun kalpeiden kasvojen hohteessa sinisenä patjana. Ja sinisellä patjalla, tähtikankaan alla valvovat yötä tyttö ja kauris. Kauris on painanut päänsä, arkailevan katseensa tytön polvelle. Ja untuvaa, untuvaa on tytön käsi, joka hellästi silittää herkästi vauhkoontuvan eläimen kaunista päätä.

Kääpäpoikueen koti

Korpimetsä huojuu. Saniaiset soittavat haikeaa sävelmää. Jokainen puu, pensas, kasvi on lähettämässä maailmalle lapsensa, pienet siemennyytit. Maan ja ikävän tuoksu tulvii poluilla. Tyttö on painanut aikaa sitten uuvahtaneelle, harmaantuneelle puunrungolle päänsä. Lappeellaan lepäävä puuvanhus on sammalen, jäkälän, kääpäpoikueen koti. Matkaajan jalan, pään pielus. Se on kohta, jossa kukaan ei itsesi lisäksi kysy sinulta mitään. Se on kohta, jossa riittää, että on. Ja niin on hyvä. Hyvä.

Kohisevat vaatteet Helsingin

Helsinki. Syksyinen Helsinki on sateesta märkiä mukulakivikatuja ja hetkeksi syntyneitä nopeajuoksuisia puroja. Kaiken kuivaavaa auringon sädeluutaa. Kauniita rakennuksia. Mereltä piiskovaa tuulta. Raitiovaunun kolinaa, tyhjiä katseita sen ikkunoiden takana. Vilkkaasti puhuvia ihmisiä ruuhkaisissa, astioita kilisevissä kahviloissa, katujen kulmissa. Halauksia rautatieaseman tunkkaisessa ilmassa jälleennäkemisen suloisella hetkellä, viipyileviä halauksia hyvästiksi; kyyneleitä. Hymyileviä turisteja kamerat kaulassaan. Turisteja, jotka elehtivät innostuksesta sellaisten maamerkkien äärellä, joita paikallinen ei enää näe, katso. Katusoittajia, jotka keräävät ympärilleen yleisöä; kolikoita kippoon. Tyttö on ihan hiljaa, kuulee, miten kaikki on koko ajan liikkeessä, kohisee. Ihmisten vaatteetkin. Ne koskettavat toisiaan, osa varoen ja anteeksipyydellen, moni töykeästi kyynärpäiden voimin eteenpäin kiirehtien. Ja jostain kantautuu vanhan virtsan löyhkä. Yksinäisyyden, orpouden vire.

Se suree, joka jää katsomaan jälkeen

Syksy kertoo kun on aika mennä. Se nostaa muuttolinnut siivilleen harmaiden peltojen yllä. Pellon reunassa istuu tyttö, värisee. Haikea katse seuraa lintujen piirtoja taivaan ääressä. Ehkeivät linnut, muuttajat, sure. Sureva on se, joka jää odottamaan ja katsomaan jälkeen. Maa vaikeroi. Ja tyttö toivoisi, että voisi kasvattaa itsekin siivet. Liittyä kurkien muodostelmaan. Lähteä. Ja palata. Palata, kun on aika.

Unet niin keveät

 

Sammaleelle pystytetty teltta on pehmeä huone, jonka seinillä ja katossa leikittelevät puiden pitkät varjot. Kun on aivan hiljaa, voi kuulla korkealla lentävän hanhiparven siipien viuhunan. Pörriäisen, joka laskeutuu kankaan poimuun; laskostaa siipensä. Unet; sellaisessa teltassa unet ovat vihreitä ja keveitä. Tuoksuvat läheiseltä suolta ja osin maatuneilta pitkospuilta. Kuin olisi sylissä ja silti kulkisi eteenpäin. Eikä askel painaisi mitään, mitään.

Puupaimenet

On ilta. Hämärtää. Männikön katveessa istuu tyttö, istuu kivellä avojaloin. Hän on seurannut kivien kulkemaa polkua, tullut hauraiden unien läpi katsomaan kuvajaistaan metsälammen peilistä. Tullut ymmärtämään kuka on, kuka tahtoo olla. Viisaita ovat puut, metsän paimenet. Ne opettavat pysähtymään hiljaiselle purolle, kuuntelemaan mitä sydän kaipaa. Puhuvat ihmislapsen sopivan pieneksi. Opettavat etsimään paikan, johon ulottaa juurensa, laskea päänsä. 

Sänkitukkapelto

 



Pellon tukka on ajettu kellanruskealle sängelle. Maan tuoksussa on syksyn sateita ja lähenevän talven purevuutta. Tuuli on voimainsa tunnossa. Se heittää hevosen neulasenkarheaa harjaa ja on viedä tytöltä myssyn. Tyttö nauraa ja pujottaa sormensa hevosen harjan lomiin. Ilo asuttaa askeleita. Ilo asuttaa askeleita, kun osaa iloita pienestä ja hämmästyä aina uudelleen. Et voi tietää miltä tuntuvat kuivuneet korret käsiesi pehmeää ihoa vasten, jos et mene lähelle; tunnustele. Ihmettele. Monesta ihmetyksestä syntyy värikäs muistojen lampi. Lampi, jonka äärelle haluaa palata aina ja aina.

Kuin koivut kukkisivat

Tytön katse on tummavetinen kaivo. Kyynelvettä niin paljon, niin syvästi; ettei katse yllä pohjakiviin. Ja päivä. Miten se on, harmaudessaankin liian kirkas raskaalle mielelle. Jaloille, jotka ovat kadottaneet voimansa tarpomiseen ja uppoavat suon petollisiin silmäkkeisiin. On kuin kaikki väri maisemasta olisi kadonnut, pyyhitty pois nokisella siveltimellä. Aika astelee hitaasti, kun sen kulkua tarkastelee mielen kaltereiden takaa. Kalterit katoavat vasta hämärän hetkellä. Ilta on toivon synonyymi, merkki yhden päivän taittumisesta. Toivo.

Ja viimein, aina lohdullinen ilta peittelee päivän nukkumaan. Taustalla helisevät jo uniset liljat. Paina pääsi varvikkovuoteeseen. Kerro puuvanhukselle tuskasi määrä. Lepää sen keinuvalla oksalla. Anna kaarnan koskettaa kosteaa poskesi nukkaa. Kastele silmiesi vesillä arkki toisensa jälkeen. Kirjoita painavat sanat, kipu pois. Puhalla arkit kieppuvan tuulen matkaan. Uneksu. Ja uskalla avata katseesi uuteen aamuun. Se on odottanut sinua. Katso. Kauneus on ollut koko ajan tässä. Ja kun hymyilet, on kuin koivut kukkisivat ensimmäistä kevättä. Kukkisivat keskellä talvea. Hymyile.

Viluinen aalto

On syksy. Taivaalla matelee yksinäinen pilvi. Venho kulkee viluisen aallon kantamana. Tyttö tietää, että matka on tehtävä. Olipa se kuinka kivulloinen tahansa. Kylmä vesi pärskyttää poskille puolukan punaisen sävyn. Silmien takana kirveltää, kun tyttö kääntää katseensa jälkeensä. Vedessä on väsynyt uoma eilisen elämän toiveita. Särkynyt rakkaus. Miten se painaa kapeita hartioita! Orpoontuva sydän ei tahtoisi lähteä. Sen seinämiin on hivuttautunut pelko; vieläkö sitä joskus asuttaa joku, joka saa sen niittyjen villit heinät heilimöimään?

Taivaan alla

Tyttö on vetänyt ylleen nurmennukkapeiton. Silmät ovat kaksi avonaista sinivetistä kaivoa; ottavat vastaan taivaan vedet pisaran kerrallaan; mitään näkemättä, mitään juuri nyt surematta. Sade on lempeä ja pilvi viistää niin maata, että kirkkaan helmen matka kalpeaan poskeen on vain aavistuksen lyhyt tovi. On kuin jokin vain kevyesti hipaisisi, silittäisi tulevienkin murheiden varjon kasvoilta pois. Syksyn harmaiksi maalaamat koiranputket kohottavat päätään, katsettaan. Ovat nekin hetken, tytön kanssa, tulevan talven pelkoa vailla.

Tilly

Hän on Tilly. Hän istuu auringonkukkamekossaan, käsivarret paljaina. Istuu siinä, vaikka syksyinen viima jo nurkan takana huhuaa. Varpaat koskettavat lattiaa vain juuri ja juuri. Kasvoilla on aavistus arkailevaa pilveä ja ujoa sateen kastamaa kukkaa. Sormet ovat avautuvia terälehtiä. Silmien pohjissa väikkyvät silti auringon maahan asti ulottuvat säteet. Kun tyttö sulkee silmänsä; on kuin lehti putoaisi. Olalla kävisi äkillinen suru.

Tervetuloa Tillyn niitylle.