perjantai 20. marraskuuta 2015

Tähän voisi laskostaa siipensä


Valo tulee ja asuttaa silmien lammet, katseen. Valo tulee ja jää. Kulkee vihreiden lehvien läpi. Se on puhdas. Se on kirkas. Se kirmaa ihon poluilla. Silittelee jokaisen haavan pienemmäksi. Sen lämpö on äidin sylin lämpö, vartalon ympäri kiertyvät kädet. Tähän, tähän voisi jäädä. Tähän olisi hyvä painaa pää, kaikesta väkinäisestä hymyilystä maailman ärjyessä uupunut. Ei tarvitsisi olla kaikkea mitä nykyään pitää. Riittäisi, ihan tällaisenaan hetken. Täällä vanamotytöt kellohameineen laulavat silmiin tähdet, lapsuuden ensikesät, maailman avaruuden, kevään ensimmäiset kukkalapset. Tähän. Tähän voisi laskostaa siipensä.

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Sulje silmäsi, kevään lapsi


Jokainen kevät on yhtä aikaa sama ja eri. Sitä kuvittelee tietävänsä mitä on luvassa. Kuvittelee tietävänsä miten sydän paisuu ensimmäisinä kirkkaina iltoina, kun aurinko viivyttelee horisontissa ennen yöpuulle käymistä. Kuvittelee tietävänsä miltä kuulostaa yli pään lentävien joutsenten paluusoitto. Kuvittelee tietävänsä miten maa tuoksuu, kun ensimmäiset arat vihreät nostavat mullasta päitään viimeisiä pakkasöitä pelkäämättä. Se, mihin ihmisen muisti kantaa, on kuitenkin vain kuin talven pitkä varjo kevään kynnyksellä oikean kokemuksen rinnalla. Harmaasävyinen vintille unohtunut valokuva.

Ilta on viileä. Sen valo kulkee kasvojen yli, kuin rakastaan hipaiseva käsi pitkän eron jälkeen. Se kerää kämmenelleen kyyneleet, joita et ilomielissäsi edes huomannut vuodattaneesi. Ja metsässä, uudessa uomassaan poukkoaa vesi kiveltä toiselle. Muuta tarkoitusta sillä ei ole, kuin tehdä matkaa. Riemuiten. Sulje silmäsi, kevään lapsi. Pue kasvoillesi hymy. Tätä sinä olet odottanut.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Varjot yhtyvät


Ilta on lasilla vaeltavia pisaroita ja hämärän pehmeää peitettä. Varjot tarttuvat toisiaan kädestä, yhtyvät. Ja valo, vähäinenkin on riittävän kirkas avaamaan mielen. Varoen. Satuttamatta. Paljaita, sielunpaljaita meidän tulee olla, jotta meihin istutettu siemen itäisi. Kukkisi. Ja jotta sen seuraan jonakin sateisen päivän iltana voisi liittyä toinen, kumartua kohti. Ihan liki.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Tallitonttu


Hankien keskellä seisovan tuvan ikkunoihin on pakkanen maalannut talven ruusuja. Piipusta nousee savu tähtiselle taivaalle. Tyttö luo katseensa ylös, tunnistaa Otavan. Vanha mies tulee avaamaan oven. "Äiti lähetti", sanoo tyttö ujosti ja ojentaa miehen suureen kouraan joulukukan. Miehen silmissä tuikkivat kaikki menneet joulut. "Kun minä olin poikanen", se aloittaa ja tyttö astuu peremmälle. Tupa on lämmin. Ja mies kertoo ikivanhasta tontusta, joka asuu tallin ylisillä. Tontulla on pitkä parta ja suippolakki. Enempää ei mieskään ole tontusta koskaan nähnyt. Sitten mies nousee ja nostaa liedellä olevan kattilan kannen pois, kauhoo lautaselle ison annoksen puuroa ja laittaa puurokeon keskelle reilun voinokareen. Tytön ihmettelevän katseen alla mies selittää, että tonttua on tapana muistaa jouluna. Niin he kulkevat peräkkäin lumeen luotua polkua pitkin pihan perälle talliin, vanha mies ja tyttö. Mies kipuaa jyrkät portaat ylös ja jättää lautasen sinne. Tontusta ei näy suippolakin kärkeäkään. Tytöllä on juhlallinen olo. Hän ajattelee miten tonttu ilahtuu. Mies kertoo lautasen usein ilmestyneen kuistin portaille seuraavana aamuna, tyhjänä. Tyttö kiiruhtaa kotiin, mutta lupaa tulla tarkistamaan asian seuraavana päivänä. Miehen silmissä on tähtien valo, kun hän hyvästelee tytön.

perjantai 5. joulukuuta 2014

Jonkun toisen unessa


Hangen valkoinen on kuin enkelin siiven pyyhkäisyn jäljiltä. Puvustaanko lumelle lie pudonnut nuo kimmeltävät tähdet, jotka talvipäivän hetkellinen valo arkaillen paljastaa? Niiden lomaan on kettu tikannut oman tähtikarttansa. Orava pudottanut eväidensä tähteet. Korkeat puut nuokkuvat päät raskaina. Kuin kulkisi unessa, jonkun toisen unessa. Äiti maan unessa, ajattelee tyttö. On hiljaista. Vain naavapartapuut napsuvat. Puro laulaa jääkannen alla sonettiaan.

maanantai 3. marraskuuta 2014

Kiteitä otsallaan


Maa on riitteinen siellä, minne auringon käsi ei ole yltänyt. Askelten alla narskahtaa. Vaaleaksi vanhennut heinikko on antanut periksi. Huurtuneen sammalpeiton päällä liikkumaton kovakuoriainen kantaa kiteitä otsallaan. Kimaltavaa talven kruunua. On niin hiljaista, että aivastuskin olisi mahtavan myrskyn ääni. Tyttö vetää myssyä tiukemmin korville. Tänään ei suru löydä sisään. 

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Toisen ajan henki


Mikä on mukulakivikatua mukulakivisempi? No Vanha Porvoo. Sen kapeilla ja muhkuraisilla kujilla on lähes mahdoton kävellä nopeasti nilkkojaan nyrjäyttämättä. Samoja kujia ovat tallanneet ammoin poisnukkuneet ihmiset maailman ollessa toinen. Sitä ei voi olla ajattelematta täällä. Toisen ajan henki on patinoitunut vanhoihin ikkunalaseihin, puisiin seiniin, portteihin joista kuljetaan kotiin. Sama joki kulkee verkkaan puisen sillan ali. Tummasta vedestä heijastuvat punaisten aittojen hämärässä illassa syttyvät valot; kuunkeltaiset väreilevät pisteet, jotka sekoittuvat hetkeksi veneen lipuessa ääneti ohi. Jokivarren terassilta kantautuu ihmisten iloinen puhe. Veneterva tuoksuu. Ja äkkiä tyttö ajattelee, että juuri näin on hyvä. Tässä. Kun yö laskeutuu ja hämärtää kasvojen ääriviivat. Ja omat sormet hakeutuvat toisen ihmisen sormien lomaan.